Artikkelit jotka sisältävät avainsanan 'ikirouta'.
Tässä tutkimuksessa osoitetaan, että Suomessa esiintyy kaksi palsojen rakennetyyppiä: kumpupalsat ja laakiopalsat. Niiden luonnehtimat suot kuvataan palsasoiden eri yhdistymätyyppeinä. Kumpupalsasoissa on paikoittaista eli sporadista ikiroutaa ja laakiopalsasoissa epäjatkuvaa ikiroutaa. Palsojen esiintyminen, pinta-ala ja tila on kartoitettu ilmakuvien avulla. Kumpupalsojen varsinainen esiintymisalue on tunturikoivuvyöhykkeen etelä- ja keskiosissa Enontekiöllä, Utsjoella ja Inarin pohjoisosissa, laakiopalsojen tunturikoivuvyöhykkeen yläosissa ja alapaljakalla Enontekiön Käsivarren keskiosissa ja Utsjoen itäisillä tuntureilla. Palsojen sulaminen on tähän mennessä kohdistunut etupäässä kumpupalsoihin, joista 60–70 % on romahtanut. Monet kumpupalsasuot ovat palautumassa aapasoiksi. Laakiopalsat kestävät ilmaston muutosta paremmin. Niiden sulamisasteeksi on arvioitu 10–30 %. Tutkimuksessa kuvataan myös palsojen sulamismekanismia, jonka todetaan tapahtuvan kumpupalsoilla pääasiassa lateraalisesti suoveden vaikutuksesta, laakiopalsoilla myös pinnalle syntyvien termokarstiallikoiden takia. Sulaminen ei ole enää yhteydessä palsojen sykliseen kehitykseen, vaan se tapahtuu ilmaston muutoksen seurauksena. Uusia palsan aihioita ei ole enää nähty 2000-luvun ilmakuvissa, eikä myöskään maastossa.
Tämä artikkeli käsittelee kirjoittajien uusimpia palsasuotutkimuksia Venäjällä Komin tasavallassa ja Nenetsian alueella sekä Suomen Lapissa. Tutkimusten tarkoituksena oli selvittää palsasoiden kasvillisuutta ja dynamiikkaa. Lisäksi verrattiin palsasoiden historiallista dynamiikkaa holoseenin (11 500 vuotta) ilmastonmuutoksiin ja pohditaan ikiroutaa sisältävien soiden tulevaisuutta hiilen kertymisen ja ilmakehään vapautumisen näkökulmasta. Ikiroutadynamiikassa tapahtuneita muutoksia tutkittiin kasvimakrofossiilianalyysin ja radiohiiliajoituksen avulla. Hiilen kertymistä ikiroutasoiden turpeeseen tutkittiin hiilipitoisuusanalyysilla. Historiallisten kasviyhdyskuntien tulkinnan tueksi tutkimuspaikkojen nykyistä kasvillisuutta kartoitettiin otantamenetelmällä. Vaikka yhtään varsinaista ikiroudan läsnäoloa osoittavaa nk. positiivista indikaattorilajia ei löytvnyt, voitiin osoittaa, että historiallista ikiroutadynamiikkaa on mahdollista tulkita kasvillisuudessa tapahtuneiden muutosten avulla, sillä tietynlaiset muutokset kasviyhdyskunnissa ovat tyypillisiä erilaisissa ikiroutaympäristöissä ja suon kehitysvaiheissa. Tulkintaa kuitenkin usein vaikeuttaa samanlaisten kasviyhdyskuntien esiintyminen myos ikiroudattomilla suotyypeilla sekä mahdolliset eroosion aiheuttamat katkokset turvekertymissä. Monet nk. negatiiviset indikaattorilajit, jotka eivät koskaan esiinny ikiroudan yhteydessä, ovat kuitenkin erityisen käyttökelpoisia ikiroutadynamiikkaa tutkittaessa. Yleistäen voidaan todeta, että ikiroutadynamiikassa tapahtuneet muutokset sopivat hyvin yhteen aiempien holoseenin ilmastorekonstruktioiden kanssa; ikiroudan muodostuminen on ollut aktiivisinta viileiden ilmastovaiheiden aikana. Lisäksi ikirouta-alueen maantieteellinen laajuus on pienentynyt viimeisten noin 150 vuoden aikana. Soitten ikiroutakumpuja, palsoja, alkoi Euroopassa muodostua viimeistaan noin 3000 vuotta sitten Pohjois-Venäjalla ja noin 2500 vuotta sitten Fennoskandiassa. On kuitenkin todennäköistä, että ikiroutaa on soihin muodostunut myos näita ajankohtia aiemmin. Ikiroutaisiin soihin sitoutuneet hiilen määrät vastaavat keskimäärin pohjoisten ikiroudattomien soiden arvoja. Arvot kuitenkin vaihtelevat suuresti (0-100 g C m-2 a-1) hydrologisista ja ikiroutaoloista riippuen
- Oksanen, ORCID ID: –
- Väliranta, ORCID ID: –
