Mustikka (Vaccinium myrtillus L.) ja puolukka (Vaccinium vitis-idaea L.) ovat tyypillisiä marjoja tuottavia metsävarpujamme. Nämä lajit esiintyvät ja tuottavat marjoja myös monilla soilla. Mustikan ja puolukan satotutkimukset ovat kuitenkin pääosin keskittyneet kivennäismaille. Tässä tutkimuksessa koottiin yhteen ja verrattiin aikaisempia empiirisiä tutkimustuloksia mustikan ja puolukan sadosta turvemailla Suomessa. Tulosten perusteella laskettiin sekä valtakunnalliset että metsäkeskusalueittaiset vuotuiset kokonaismarjasatoestimaatit. Laskelmien mukaan Suomen suot tuottavat vuodessa keskimäärin 15,2 miljoonaa kg mustikkaa ja n. 13,4 milj. kg puolukkaa. Mustikan soilla kasvavan sadon osuus on n. 8,3 % ja puolukan n, 5,2 % marjojen valtakunnallisesta vuotuisesta kokonaissadosta. Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa, Pohjois- Karjalassa ja Pohjois-Savossa soiden tuottaman mustikka- ja puolukkasadon osuus alueellisesta kokonaissadosta on suurempi kuin keskimäärin valtakunnallisesti. Näillä alueilla esiintyy paljon metsämaan korpia ja rämeitä, jotka tuottavat hyvin mustikkaja puolukkasatoja.
Avainsanat: korpi, räme, kokonaismarjasato
Tutkimuksessa selvitettiin helikopterilannoituksen tarkkuutta, levityksen tasaisuutta sekä suoraan ojiin kulkeutuvan lannoitteen määrää turvemailla. Lisäksi arvioitiin lannoituksen aiheuttamaa fosforin huuhtouman riskiä. Tarkasteltavana lannoitelajina oli PK-lannos. Tulokset osoittivat, että helikopterilannoituksen yhteydessä on hyvin vaikeaa välttää lannoitteen joutumista ojiin. Tutkimuksessa lannoitusalueen ojiin sijoitetuista keräyssuppiloista 69 % sai lannoitetta levityksen yhteydessä. Ojiin kulkeutui lannoitetta keskimäärin 13 kg ha–1 (PK-lannoite sisältää fosforia 8–9 %). Levityksen alueellinen tasaisuus ei myöskään ollut tyydyttävä. Keskimääräinen levitystasaisuuden poikkeama oli 47 % (tavoite alle 30 %). Lannoitteen joutumista ojiin on vaikea välttää ojitusalueilla siksi, että ojaverkosto on usein epäsäännöllinen. Sarkaleveys vaihtelee yleensä 30–60 metrin välillä kun taas lentolannoituksen levityskaistan leveys on vakio; n. 30 m. Kova tuuli voi myös heikentää levityksen tarkkuutta. Lannoitusten vesistövaikutuksien pienentämisessä oikea kohdevalinta on tärkeää ojitusalueilla.
Metsäntutkimuslaitos perusti vuosina 1973–1978 ojitusaluemetsiin maanlaajuisen nk. H-kulttuurikoesarjan. H-kulttuurilla tarkoitetaan metsänuudistamis- ja kasvatustapaa, jossa puuntuotannon olosuhteet — puiden vesi- ja ravinnetalous sekä myös puunkorjuu — on optimoitu puuntuotoksen ja metsänkasvatuksen talouden maksimoimiseksi. Vuosien 1999–2003 aikana tästä koesarjasta mitattiin yhdeksän koetta. Kokeiden perustamisesta oli tällöin kulunut 24–30 vuotta. Mitatut kohteet olivat istutusmänniköitä, jotka saivat istutuksen yhteydessä laikku- tai kaistalannoituksen. Kasvupaikat vaihtelivat karuista keskiviljaviin; kohteiden ravinnetila (turpeen typpi, neulasten pääravinteet) oli varsin hyvä. Yleiset kasvutekijät (lämpösumma, viljavuus) ovat määränneet puuntuotoksen tason. Pelkän istutuslannoituksen saaneilla koealoilla runkopuun kokonaistuotos oli kokeesta riippuen 46–192 m3 ha–1. Vuonna 1994 tehtyjen jatkolannoituskäsittelyjen vaikutus vaihteli suuresti. Parhaiten kasvaneella Padasjoen mustikkaturvekankaalla tuotokset olivat 1973 1999, käsittelystä riippuen, 182–238 m3 ha–1. Kokeiden perustamisvaiheessa esitettyihin tuotostavoitteisiin (300 m3 ha–1 30 vuodessa) ei päästy missään kokeessa. Nykykäsityksen mukaan manuaaliseen puunkorjuuseen perustunut ja paljon hoitotöitä vaatinut H-kulttuuri tuottaa liian kallista puuta. Ajatukseltaan ja toteutukseltaan tämä tutkimuksellinen lähestymistapa on kuitenkin ollut kokopuukorjuu- ja energiametsäasioiden edelläkävijä.
Avainsanat: intensiivinen kasvatus, kokonaistuotos, lannoitus, neulaset, turvemaa
Key words: intensive cultivation, total yield, fertilisation, needles, peatland hiilen kierto, Fennoskandia, Holoseeni, Pohjois-Venäjä, palsa, ikirouta, kasvimakrofossiili, radiohiiliajoitus