Suo - Mires and peat 73 (2022)
Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää heikkotuottoisten kitumaan metsäojitettujen soiden biomassapotentiaalia, koska mm. energiaturpeen käytön ennakoimattoman nopea ja raju väheneminen aiheuttaa ainakin lyhyellä aikavälillä merkittäviä paineita puuperäisten polttoaineiden käytön lisäämiselle. Heikkotuottoiset metsäojitetut suot voisivat olla yksi mahdollinen puubiomassareservi. Ojituksen jälkeen näille alun perin avoimille tai vähäpuustoisille soille on syntynyt puustoa, josta usein kuitenkin vain osa on hyödyntämiskelpoista jatkokäyttöön puuraaka-aineena. Energiakäyttöön puu sopisi dimensioidensa puolesta kuitenkin hyvin ja korjuusaantoa lisäisi puun korjaaminen kokopuuna siten, että myös kanto- ja juuristobiomassaa korjattaisiin samalla. Tässä tutkimuksessa selvitettiin heikkotuottoisella turvemaakasvupaikalla kasvavan männikön biomassamääriä Lylynnevan suolla Karviassa. Puut korjattiin kokopuukorjuuna eli kokonaisina runkoina kantoineen ja juurineen. Biomassat määritettiin ositteittain koepuista ja niille laadittiin tilastolliset biomassan ennustemallit. Tarkasteltaviin biomassaositteisiin sisältyvät runkopuubiomassan ohella oksa-, kanto- ja juuribiomassat sekä juurakoiden mukana noussutta suon pintakerroksen kasvibiomassaa, kariketta ja pintaturvetta. Näistä määritettiin biomassaositteiset lämpöarvot. Tulokset suhteutettiin Valtakunnan metsien 11:n inventoinnin (VMI 11) puustotietoaineistoon. Tulostemme mukaan heikkotuottoisilta metsäojitetuilta soilta voitaisiin korjata runsaat 30 miljoonaa tonnia kokopuubiomassaa, jonka lisäksi kariketta ja ns. juurakkoturvetta saataisiin noin 9 miljoonaa tonnia. Lämpöarvoltaan kokopuubiomassa-juurakkoturveseos on hyvin lähellä mäntyrunkopuusta tehtyä haketta. Vaikka käytetty korjuutapa on suhteellisen voimaperäinen puuston ja maanpinnan käsittely, sillä voidaan olettaa olevan pidemmällä aikavälillä merkittäviä luonnonhoidollisia ja maankäytön kokonaiskestävyyttä parantavia vaikutuksia, mikäli alueen seuraava käyttömuoto perustuu vedenpinnan nostamiseen. Heikkotuottoisille ojitusalueille syntyneen biomassareservin eduksi voidaan katsoa myös se, että sen hyödyntäminen ei kilpaile ainespuun tuotannon kanssa.
Työssä tarkastellaan tyypillisen kaakkoissuomalaisen laakiokeitaan, Pyhtään Munasuon, kasvillisuuden ja pintarakenteiden muutoksia 82 vuoden ajanjaksolla 1941–2022. Aineisto perustuu ilmakuviin ja maastohavaintoihin. Täydennyksenä esitetään muutamia havaintoja myös Munasuon itäpuolisen Valkmusan-Kananiemensuon suokompleksin alueelta. Pohdimme tekijöitä, jotka mahdollisesti selittävät havaittuja muutoksia. Työmme liittyy ajankohtaiseen tutkimukseen, jossa selvitetään ilmastonmuutoksen vaikutuksia soiden kasvillisuuteen.
Työssä käytetty ImageJ-ohjelmisto osoittautui käyttökelpoiseksi työkaluksi suoallikoiden, ruoppakuljujen ja keidassuon pintarakenteiden, kuljujen ja mättäiden, sekä suurempien puiden havaitsemiseen ilmakuvissa. Pintatopografiassa mättäät ja kermit osoittautuivat varsin pysyviksi, kun taas kuljuissa, ruoppakuljuissa ja allikoissa oli enemmän vaihtelua. Mättäiden rahkasammalten, erityisesti rusorahkasammalen (Sphagnum rubellum) suhteellisen peittävyyden lisääntyminen kuljusammallajiston kustannuksella sekä allikoiden avovesipinnan nopea pienentyminen saattaa osaltaan ilmentää hiilensidonnan merkittävää viimeaikaista kasvua Munasuon keidassuoekosysteemissä.
Suomessa on ojitettu metsätaloutta varten soita ja ohutturpeisia kivennäismaita kaikkiaan noin 5,9 miljoonaa hehtaaria, ja vanhoja metsäojitusalueita kunnostetaan vuosittain noin 20 000–40 000 hehtaaria. Vedenpinnan tasolla on merkittävä vaikutus turpeen hajoamiseen sekä hiilinielujen muutokseen suometsissä. Jotta hiilensidontaa voidaan vahvistaa, tulee hakkuissa ja kunnostusojituksen suunnittelussa pyrkiä säätelemään hakkuiden voimakkuutta ja kohdentaa uomien perkaus ojaverkoston sisällä siten, että kuivatus pysyy puuntuotoksen ja puuston hiilensidonnan kannalta riittävällä tasolla talouskäytössä olevilla soilla.
Laserkeilausaineiston avulla voidaan tuottaa kattavasti tietoa ojien kuivavarasta. Kuivavaratiedon avulla ojien kunnostustoimenpiteet voidaan kohdentaa sellaisiin ojaverkon osiin, joissa toimenpiteillä on puuston kasvun kannalta merkitystä. Laserkeilaukseen perustuvien menetelmien avulla voidaan myös arvioida, mitkä osat ojaverkosta ovat hydrologisesti kytkeytyneet toisiinsa. Hydrologisesti kytkeytyneen ojaverkoston tunnistaminen mahdollistaa sopivien suometsänhoidon yhteishankkeiden kokoamisen, eroosioalttiiden ojien tunnistamisen ja vesiensuojelutoimenpiteiden järkevän sijoittelun alueella.
Hydrologisen kytkeytyneisyyden tarkastelu laserkeilausaineistoa hyödyntäen (HYTKY) -hankkeessa kehitetään suometsän hoitohankkeen suunnittelua siten, että hankesuunnittelijalle syntyy mielikuva markkinoitavalla alueella taloudellisesti kannattavista toimenpiteistä sekä perkaustarpeessa olevien ja perkaamatta jätettävien ojien määrästä jo hankkeen kokoamisen ja markkinoinnin yhteydessä ennen maastosuunnittelua. Menettely antaa mahdollisuuden suunnata maastotyötä sellaisille alueille, joissa ojien kunnostaminen on tarpeellisinta ja ilmastonäkökulmasta tarkasteltuna kannattavaa. Hanke tuottaa suometsien hoitohankkeen suunnitteluun sellaisia menetelmiä ja aineistoja, jotka hyödyttävät ilmastotavoitteiden huomioimisessa, taloudellisesti kannattavien yhteishankkeiden markkinoinnissa, toimenpiteiden kannattavuuden arvioinnissa, vesiensuojelumenetelmien valinnassa sekä metsänomistajien neuvonnassa.
Tässä tutkimuksessa osoitetaan, että Suomessa esiintyy kaksi palsojen rakennetyyppiä: kumpupalsat ja laakiopalsat. Niiden luonnehtimat suot kuvataan palsasoiden eri yhdistymätyyppeinä. Kumpupalsasoissa on paikoittaista eli sporadista ikiroutaa ja laakiopalsasoissa epäjatkuvaa ikiroutaa. Palsojen esiintyminen, pinta-ala ja tila on kartoitettu ilmakuvien avulla. Kumpupalsojen varsinainen esiintymisalue on tunturikoivuvyöhykkeen etelä- ja keskiosissa Enontekiöllä, Utsjoella ja Inarin pohjoisosissa, laakiopalsojen tunturikoivuvyöhykkeen yläosissa ja alapaljakalla Enontekiön Käsivarren keskiosissa ja Utsjoen itäisillä tuntureilla. Palsojen sulaminen on tähän mennessä kohdistunut etupäässä kumpupalsoihin, joista 60–70 % on romahtanut. Monet kumpupalsasuot ovat palautumassa aapasoiksi. Laakiopalsat kestävät ilmaston muutosta paremmin. Niiden sulamisasteeksi on arvioitu 10–30 %. Tutkimuksessa kuvataan myös palsojen sulamismekanismia, jonka todetaan tapahtuvan kumpupalsoilla pääasiassa lateraalisesti suoveden vaikutuksesta, laakiopalsoilla myös pinnalle syntyvien termokarstiallikoiden takia. Sulaminen ei ole enää yhteydessä palsojen sykliseen kehitykseen, vaan se tapahtuu ilmaston muutoksen seurauksena. Uusia palsan aihioita ei ole enää nähty 2000-luvun ilmakuvissa, eikä myöskään maastossa.
Letot ovat Suomen uhanalaisinta suokasvillisuutta. Niiden luokittelu botaanisiin suotyyppeihin, uhanalaisuusarvioineissa käytettyihin habitaattityyppeihin ja mannertason levinneisyysarvioissa käytettyihin Braun-Blanquet tyyppeihin on tärkeää, jotta erilaisten lettojen uhanalaisuusaste ja suojelutarve osataan arvioida. Pääosa letoista on ruskosammalvaltaisia. Lettojen luokittelu suotyypeiksi muutaman valtasammalen mukaan on paljolti jopa nevojen luokittelua selkeämpi. Sen sijaan rahkasammalvaltaisen, Sphagnum warnstorfii-rikkaan lettokasvillisuuden suomalainen luokittelu – Warnsorfii-letot, lähdeletot, välipintakoivuletot ja lisäksi runsaspuustoisemmat lettokorvet – perustuu vain pieniin lajistollisiin eroihin ja muodostaa siten epävarmuustekijän luokittelussa. Testasimme Ruuhijärven (1960) klassisesta kasvillisuusaineistosta Peräpohjolan ja Pohjanmaan aapasuoalueen ´kuivempien koivulettojen´, Warnstorfii-lettojen ja lettokorpien luokittelua klusterianalyysin avulla. Ordinaation avulla tarkastelimme aineiston päävaihtelusuuntia sekä vertasimme klustereiden sijoittumista suhteessa alkuperäisiin suotyyppeihin. Klusterit nimesimme indikaattorilajianalyysista saatujen tunnusomaisimpien lajien avulla. Käytimme ensin kolmen klusterin optiota suotyyppien määrän mukaan, mutta klusterit eivät rinnastuneet suotyyppeihin. Suotyyppitulkinnan kannalta seuraavan jakotason alaklusterit osoittautuivatkin hedelmällisiksi; kuvasimme ne erotuslajien avulla suoraan kasvillisuustaulukosta. Uudet klusterit saatoimme tulkita suokuvion pinnan makrotopografian ja purkautuvan pohjaveden määrän suhteen: laakeisiin lähdekumpuihin liittyy oma kasvillisuusyksikkönsä ja habitaattityyppinsä, jolloin varsinainen välipintakoivuletto kapenee alkuperäisestä (tasainen suurmuoto, koivuisuus). Analyysissä erottuivat lisäksi Warnsorfii-leton keskustavaikutteinen variantti (tasainen, puuton) ja Warnstorfii-leton reunavaikutteisesta variantista ja lettokorvesta muodostunut kasvillisuusyksikkö, jollainen kasvillisuus pääosin sijoittuu maastoon kaikista edellisistä poiketen alla olevan kivennäismaan topografiaa mukaillen. Viimemainittu testiyksikkö myös osoitti, että hyvin samantapaista kasvillisuutta voi olla niin puustoisessa kuin avosuohabitaatissakin. Warnstorfii-leton kahden variantin sijoittuminen testiluokittelussa kauas toisistaan korostaa habitaattityypittelyyn ennestään sisältyvää luokitteluongelmaa, jossa ´välipintaletto´ (Campylium-letto ja Warnstorfii-letto yhdessä) käsittää epäsuhtaisen suuren vaihtelualan suhteessa välipintakoivulettoon. Braun- Blanquet tyypittelyn kannalta Ruuhijärven lettokorpinäytealasarjalla (auktorimerkintä Braunmoorbrücher Ruuhijärvi 1960) on korvaamaton merkitys, koska tyyppi on vielä systeemissä luokittelematta.
