Artikkelit jotka sisältävät avainsanan 'suot'.
Keidassuot ovat Etelä-Suomen yleisin suoyhdistymätyyppi. Ne saavat vetensä ja ravinteensa sateen mukana. Keidassoiden pintaa luonnehtivat kuivat harjanteet, kermit, ja märät painanteet, kuljut. Ilmaston lämpeneminen vähentää talven lumisuutta ja lisää haihduntaa, minkä on arvioitu laskevan keidassoiden vedenpintaa. Tämä voi aiheuttaa muutoksia keidassoiden ekosysteemissä ja kiihdyttää ilmaston lämpenemistä paikallisesti. Keidassoilla tapahtuvia pitkäaikaismuutoksia on tutkittu kuitenkin verraten vähän.
Tässä työssä tarkastellaan vesipintaisten kuljujen eli allikoiden määrässä 70 vuoden aikana tapahtuneita muutoksia ilma- ja satelliittikuvien avulla. Tutkimuskohteina ovat kaksi Länsi-Suomessa sijaitsevaa keidassuota: Häädetkeidas ja Kauhaneva. Pitkän ajan muutosta seurataan ilmakuvien objektiperusteisen segmentoinnin ja ohjatun suurimman todennäköisyyden luokittelun avulla. Yksittäisen kasvukauden aikaista muutosta tarkastellaan satelliittikuvien ja ohjatun suurimman todennäköisyyden luokittelun avulla. Tuloksia verrataan tarkasteluajanjaksolta kerättyihin säätietoihin.
Tulosten perusteella allikoiden lukumäärä ja pinta-ala ovat vaihdelleen tarkastelujakson aikana. 1940-luvulta 1970-luvulle asti pinta-aloissa ja lukumäärissä on ollut kasvua, minkä jälkeen ne ovat vähentyneet. 1940-luvun tilanteeseen nähden allikoiden lukumäärä on Häädetkeitaalla vähentynyt 13,8 % ja pinta-ala on vähentynyt 14,8 %. Kauhanevalla lukumäärä on vähentynyt 5,3 % ja pinta-ala on vähentynyt 6,3 %. Alueen keskilämpötila on samaan aikaan noussut yli 1 °C. Satelliittikuva-analyysin perusteella vaihtelu voi yksittäisen kasvukauden aikana olla kuitenkin voimakasta, mikä aiheuttaa epävarmuutta pitkän ajan muutoksen tulkintaan.
Tulokset osoittavat, että keidassoilla tapahtuu kaukokartoitusmenetelmin havaittavia pintarakenteen muutoksia, joilla on todennäköisesti kytkös ilmasto-olosuhteiden muutokseen.
Tässä tutkimuksessa osoitetaan, että Suomessa esiintyy kaksi palsojen rakennetyyppiä: kumpupalsat ja laakiopalsat. Niiden luonnehtimat suot kuvataan palsasoiden eri yhdistymätyyppeinä. Kumpupalsasoissa on paikoittaista eli sporadista ikiroutaa ja laakiopalsasoissa epäjatkuvaa ikiroutaa. Palsojen esiintyminen, pinta-ala ja tila on kartoitettu ilmakuvien avulla. Kumpupalsojen varsinainen esiintymisalue on tunturikoivuvyöhykkeen etelä- ja keskiosissa Enontekiöllä, Utsjoella ja Inarin pohjoisosissa, laakiopalsojen tunturikoivuvyöhykkeen yläosissa ja alapaljakalla Enontekiön Käsivarren keskiosissa ja Utsjoen itäisillä tuntureilla. Palsojen sulaminen on tähän mennessä kohdistunut etupäässä kumpupalsoihin, joista 60–70 % on romahtanut. Monet kumpupalsasuot ovat palautumassa aapasoiksi. Laakiopalsat kestävät ilmaston muutosta paremmin. Niiden sulamisasteeksi on arvioitu 10–30 %. Tutkimuksessa kuvataan myös palsojen sulamismekanismia, jonka todetaan tapahtuvan kumpupalsoilla pääasiassa lateraalisesti suoveden vaikutuksesta, laakiopalsoilla myös pinnalle syntyvien termokarstiallikoiden takia. Sulaminen ei ole enää yhteydessä palsojen sykliseen kehitykseen, vaan se tapahtuu ilmaston muutoksen seurauksena. Uusia palsan aihioita ei ole enää nähty 2000-luvun ilmakuvissa, eikä myöskään maastossa.
Letot ovat Suomen uhanalaisinta suokasvillisuutta. Niiden luokittelu botaanisiin suotyyppeihin, uhanalaisuusarvioineissa käytettyihin habitaattityyppeihin ja mannertason levinneisyysarvioissa käytettyihin Braun-Blanquet tyyppeihin on tärkeää, jotta erilaisten lettojen uhanalaisuusaste ja suojelutarve osataan arvioida. Pääosa letoista on ruskosammalvaltaisia. Lettojen luokittelu suotyypeiksi muutaman valtasammalen mukaan on paljolti jopa nevojen luokittelua selkeämpi. Sen sijaan rahkasammalvaltaisen, Sphagnum warnstorfii-rikkaan lettokasvillisuuden suomalainen luokittelu – Warnsorfii-letot, lähdeletot, välipintakoivuletot ja lisäksi runsaspuustoisemmat lettokorvet – perustuu vain pieniin lajistollisiin eroihin ja muodostaa siten epävarmuustekijän luokittelussa. Testasimme Ruuhijärven (1960) klassisesta kasvillisuusaineistosta Peräpohjolan ja Pohjanmaan aapasuoalueen ´kuivempien koivulettojen´, Warnstorfii-lettojen ja lettokorpien luokittelua klusterianalyysin avulla. Ordinaation avulla tarkastelimme aineiston päävaihtelusuuntia sekä vertasimme klustereiden sijoittumista suhteessa alkuperäisiin suotyyppeihin. Klusterit nimesimme indikaattorilajianalyysista saatujen tunnusomaisimpien lajien avulla. Käytimme ensin kolmen klusterin optiota suotyyppien määrän mukaan, mutta klusterit eivät rinnastuneet suotyyppeihin. Suotyyppitulkinnan kannalta seuraavan jakotason alaklusterit osoittautuivatkin hedelmällisiksi; kuvasimme ne erotuslajien avulla suoraan kasvillisuustaulukosta. Uudet klusterit saatoimme tulkita suokuvion pinnan makrotopografian ja purkautuvan pohjaveden määrän suhteen: laakeisiin lähdekumpuihin liittyy oma kasvillisuusyksikkönsä ja habitaattityyppinsä, jolloin varsinainen välipintakoivuletto kapenee alkuperäisestä (tasainen suurmuoto, koivuisuus). Analyysissä erottuivat lisäksi Warnsorfii-leton keskustavaikutteinen variantti (tasainen, puuton) ja Warnstorfii-leton reunavaikutteisesta variantista ja lettokorvesta muodostunut kasvillisuusyksikkö, jollainen kasvillisuus pääosin sijoittuu maastoon kaikista edellisistä poiketen alla olevan kivennäismaan topografiaa mukaillen. Viimemainittu testiyksikkö myös osoitti, että hyvin samantapaista kasvillisuutta voi olla niin puustoisessa kuin avosuohabitaatissakin. Warnstorfii-leton kahden variantin sijoittuminen testiluokittelussa kauas toisistaan korostaa habitaattityypittelyyn ennestään sisältyvää luokitteluongelmaa, jossa ´välipintaletto´ (Campylium-letto ja Warnstorfii-letto yhdessä) käsittää epäsuhtaisen suuren vaihtelualan suhteessa välipintakoivulettoon. Braun- Blanquet tyypittelyn kannalta Ruuhijärven lettokorpinäytealasarjalla (auktorimerkintä Braunmoorbrücher Ruuhijärvi 1960) on korvaamaton merkitys, koska tyyppi on vielä systeemissä luokittelematta.
- Mendes, Centro do Clima, Meteorologia e Mudanças Globais (C_CMMG) – CITTA. GEVA Intergraph Registed Laboratory, Departamento de Ciências Agrárias Universidade dos Açores. Rua Capitão João d’Ávlia – Pico da Urze 9700-042 Angra do Heroísmo Açores, Portugal ORCID ID: –
- Dias, ORCID ID: –
Metsäkeskusten kunnostusojitushankkeiden metsikkökuvioista muodostettiin satunnaisesti yhdistäen kolme 35–50 hehtaarin suunnittelualuetta, joiden avulla tarkasteltiin ns. kerralla kuntoon -menettelyn mukaisten (toteutetaan kunnostusojituksen lisäksi kaikki tarpeelliset metsänhoitotoimet yhdellä kerralla koko suoalueelle) ja toisaalta metsänhoitosuosituksia kuvioittain mukailevien metsänkäsittelyjen tuotos- ja talousvaikutuksia. Pääasiassa karuhkoja rämeitä edustavien alueiden puustojen kehitykset simuloitiin kunnostusojituksen ajankohdasta päätehakkuuseen saakka. Erityishuomiota kiinnitettiin alueisiin sisältyvien vähäpuustoisten kuvioiden ensiharvennusten voimakkuuteen sekä harvennusten ajoittumiseen suhteessa kunnostusojitukseen. Harvennusten myöhentäminen sekä vähäpuustoisilla että muilla ns. normaalipuustoisilla kuvioilla paransi koko suunnittelualueen pitkän aikavälin taloustulosta jonkin verran, mutta vähäpuustoisten kuvioiden käsittelyajankohdan vaikutus oli selvästi suurempi. Harvennuksia myöhentämällä myös ensiharvennusten ainespuukertymä kasvoi. Jos vähäpuustoiset kuviot kuitenkin harvennettiin kunnostusojitusvaiheessa ja samaan aikaan normaalipuustoisten kuvioiden kanssa, paras tulos saavutettiin suhteellisen voimakkailla harvennuksilla. Vähäpuustoisten kuvioiden jättäminen kokonaan harventamatta johti heikoimpaan aluetason taloustulokseen. Metsänkasvatuksen pidemmän aikavälin kannattavuutta voitaisiin käytännössä parantaa rajaamalla kunnostusojitusalueen vähäpuustoiset kuviot omiksi käsittelylohkoikseen ja siirtämällä niiden harvennukset toteutettaviksi vasta alueen seuraavalla hakkuukierrolla.
- Kojola, Soili Kojola, Metsäntutkimuslaitos, Etelä-Suomen alueyksikkö, PL 18, 01301 Vantaa, Puh./Tel. 029 532 2111, Fax: 029-532 2103, email: [email protected] ORCID ID: –
- Penttilä, ORCID ID: –
Riekkokannat Suomen eteläisissä osissa ovat heikentyneet merkittävästi viime vuosikymmenten aikana. Yhtenä keskeisenä tekijänä tälle on esitetty predaation ja metsästyspaineen ohella varsinkin avosoiden kuivattamista ja metsittymistä, jotka ovat muuttaneet riekkojen elinympäristöjä. Yhtenä syynä riekon vähenemiselle voi olla ravinnon määrän, laadun ja saatavuuden pieneneminen. Suurin osa aiemmista riekkojen ravinnonkäytön ja -valinnan tutkimuksista on tehty Lapissa kupujen sisältöjen perusteella, mutta tietoa eteläisen Suomen riekkojen ravintokäyttäytymisestä on hyvin vähän. Tässä tutkimuksessa tutkittiin riekkojen talviravinnon käyttöä ja valintaa Itä-Suomessa Ilomantsissa ja Joensuun Uimaharjussa. Näillä alueilla elää vielä pieniä riekkopopulaatioita. Tutkimuksessa selvitettiin riekkojen kokonaisravinnonkäyttöä syönnösjälkiä laskemalla. Riekkojen suhteellista ravinnonkäyttöä selvitettiin laskemalla lumijälkiä eri kasvilajien tuntumasta sekä kartoittamalla kasvillisuutta kahdessa eri mittakaavassa. Valintakokeessa riekoille tarjottiin kuutta eri pajulajia sekä hieskoivua. Riekkojen käyttämä ravinto koostui kiiltopajusta (Salix phylicifolia), pohjanpajusta (S. lapponum) ja tuhkapajusta (S. cinerea). Mustuvapajua (S. myrsinifolia) riekot söivät mielellään silloin, kun sitä oli tarjolla. Hieskoivua (Betula pubescens) riekot käyttivät ravintonaan vain vähän. Suhteessa tarjolla olevan ravinnon määrään vaivaiskoivu (Betula nana), mustuvapaju, halava (S. pentandra) ja pohjanpaju olivat halutumpia kuin kiiltopaju, mutta kiiltopaju saattaa kasvutapansa vuoksi tarjota riekoille helpommin saatavaa ravintoa. Valintakokeen mukaan riekot ovat pajulajien suhteen generalisteja. Valintakokeessa olivat mukana pohjanpaju, tuhkapaju, kiiltopaju, mustuvapaju, halava, virpapaju (S. aurita) ja hieskoivu. Virpapajua ja hieskoivua syötiin vähemmän kuin muita mukana olleita kasvilajeja. Valintakokeessa vuosikasvujen kärjet olivat suositumpaa ravintoa kuin silmut. Riekkoja olisi mahdollista ruokkia talven yli, sillä ne oppivat testilajien paikat ja palasivat samoille paikoille syömään uudet testiasetelmat. Riekot tarvitsevat vuoden aikana useita erilaisia elinympäristöjä, jotka ovat riittävän lähellä toisiaan. Eteläiset riekkopopulaatiot tarvitsevat selviytyäkseen sekä avosoita, kangasmetsiä että pajua tarjoavia talvielinympäristöjä. Tulosten perusteella talviravintoa esiintyi tutkimusalueilla riittävästi, eivätkä ravinnon määrä, laatu tai saatavuus rajoittanut riekkojen elinmahdollisuuksia.
- Miettunen, Jenni Miettunen, Itä-Suomen yliopisto, Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunta, biologian laitos, PL 111, 80101 Joensuu, email: [email protected] ORCID ID: –
